HJÖRDIS. Totta sekin; pahat nornat vallitsevat maailmaa; mutta niiden mahti on mitätön, elleivät omasta povestamme apua löydä. Onnen saavuttaa se, joka uljaasti nornojen kanssa taisteloon käypi; — *sen* teen minä nyt.
SIGURD. Mitä tarkoitat?
HJÖRDIS. Minä käyn voimien koetteluun niiden kanssa — niiden kanssa, jotka ovat minua ylempänä. Mutta älkäämme puhelko enempää siitä; minulla on paljon tekemistä tänään (istuu pöydän ääreen).
SIGURD (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Sinä valmistat oivallisia aseita Gunnar'ia varten.
HJÖRDIS (hiljaisella hymyllä). Ei Gunnar'ia *varten*, vaan sinua *vastaan*.
SIGURD. Yhdentekevätähän se.
HJÖRDIS. Niinpä kyllä, sitenhän täytynee olla; sillä jos minä olen tasavoimainen nornan kanssa, täytyy sinun ja Gunnar'in ennemmin tai myöhemmin — (keskeyttää, nojautuu taaksepäin pöytää vastaan, katselee, vihuillen, häntä — eri äänenvärillä). Hm; tiedätkö, mikä toisinaan on minun mielityöni? Usein huvittaa minua luoda mieleeni hauskoja kuvia; silloin istun ummistaen silmäni ja alan mietiskellä: Nyt tulee Sigurd väkevä maahan; — hän aikoo polttaa meidät huoneillemme, minut ja mieheni. Kaikki Gunnar'in miehet ovat kaatuneet. Ainoastaan Gunnar ja minä olemme elossa; — katto sytytetään ulkopuolelta; — "Jousen-ampuma," sanoo Gunnar, "Yksi ainoa Jousen-ampuma voisi meidät pelastaa;" — samassa katkeepi jänne — "Hjördis, leikkaa toinen palmikkosi ja puno siitä jousen-jänne, — henki on kaupan!" Mutta minä vain nauran — "Palakoon, palakoon — elämäni ei ole minusta hiuskourallisen arvoinen!"
SIGURD. Sinun lauseissasi on kummallinen mahti (lähenee häntä).
HJÖRDIS (katselee häntä kylmästi). Viihdytkö sinä minun luonani?
SIGURD. Sinä luulet minun sydämessäni kytevän vihaa sinua kohtaan. Hjördis, nyt puhuttelemme toisiamme viimeisin kerran; on jotain, joka kalvaa mieltäni kiduttavan taudin voimalla, min'en saata matkustaa tuo tuska povessani; sinun pitää tuntea minut paremmin.