HJÖRDIS (huomiotaan teroittaen). He arvelivat siten? — Kumpainenkin?
Pilkkaatko minua!
SIGURD. Öin päivin oli hän Gunnar'in mielessä, ja samoin myöskin Sigurd'in; mutta molemmat vaikenivat; eikä naisesta voinut huomata, miellyttikö Gunnar häntä, mutta Sigurd ei häntä liioin huvittanut, sen voi helpommin huomata.
HJÖRDIS (hengästyneenä). Jatka, minä pyydän —!
SIGURD. Mutta sitä enemmin ajatteli Sigurd häntä; vaan sitä ei kenkään tiennyt. Eräänä iltana sattui heidän luonaan olemaan pidot; illan kuluessa vannoi tuo ylevä nainen, ett'ei kukaan saisi häntä omakseen, paitsi se, joka tekisi sankartyön, jonka hän esitti. Riemusta kohoili silloin Sigurd'in rinta; sillä hän tunsi voivansa täyttää tuon teon; mutta Gunnar kutsui hänet erikseen, ilmoitti rakkautensa; — Sigurd salasi omansa, ja meni sitte — —
HJÖRDIS (huudahtaen). Sigurd, Sigurd! (hilliten itseään). Ja tuo satu — onko se totta?
SIGURD. On varmaan. Toisenhan meistä täytyi väistyä; Gunnar oli ystäväni; toisin en voinut tehdä. Siten tulit sinä Gunnar'in puolisoksi, ja minä kihlasin toisen naisen.
HJÖRDIS. Ja rakastuit häneen?
SIGURD. Minä opettelin kunnioittamaan häntä; mutta yksi ainoa nainen on, jota Sigurd on rakastanut, se nainen, joka oli häntä kohtaan vastahakoinen heti ensi päivästä, jolloin tapasivat toisensa (nousee). Siinä loppuu satuni, erotkaamme nyt. — Jää hyvästi, Gunnar Herse'n vaimo; me emme tapaa toisiamme enää milloinkaan.
HJÖRDIS (hypähtää). Jää! Voi meitä kumpaistakin; Sigurd, mitä sinä olet tehnyt!
SIGURD (hämmästyen). Minäkö tehnyt? Mikä sua vaivaa?