HJÖRDIS. Ja tuon sanot minulle nyt! Vaan ei, — tuo ei voi olla totta!
SIGURD. Me puhelemme nyt viimeisen kerran; jok'ainoa sana on totta; — minä tahdoin saada sinun lempeämmin tuomitsemaan minua, siksi täytyi mun nyt puhua.
HJÖRDIS (kohottaa ehdotta kätensä, katselee häntä hiljaisella hämmästyksellä): Rakastanut — rakastanut minua — sinä! (kiivaasti, astuen aivan lähelle häntä). Min'en usko sinua! (tuijottaa häneen, puhkeaa puhumaan raivoisalla tuskalla). Kuitenkin — on — se on totta ja — onnetonta meille kummallekin! (lyöpi kädet kasvoilleen, poistuu).
SIGURD (kauhistuen). Hjördis!
HJÖRDIS (hiljaa, itkun ja naurun vaiheella). Älä huoli minusta! Minä tarkoitin vain sitä, että — (laskee kätensä hänen käsivarrelleen). Sigurd, sinä et kertonut satuasi loppuun saakka; tuo uljas nainen, jonka mainitsit, — hän on vastannut lempeesi lemmellään!
SIGURD (peräytyen). Sinä!
HJÖRDIS (maltilla). Niin, Sigurd, minä olen lempinyt sinua, minä myönnän sen nyt. Sinä sanot minun olleen ääneti ja kylmäkiskoinen sinua kohtaan; mitähän muuta voipi nainen tehdä? Jos olisin tuonut lempeeni tarjolle, olisin arvoni tyyni kadottanut. Sinua olen aina pitänyt uljahimpana miesten suvussa; ja kun tiesin sinun olevan toisen puolisona, — se synnytti mieleeni tuon katkeruuden tunteen, jota en itsekkään ymmärtänyt!
SIGURD. Onnettomuuteen on nornamme syössyt meidän kummankin.
HJÖRDIS. Oma syysi; uskaljaasti, urhokkaasti pitää miehen käyttäidä. Kun esitin tuon vaikean ehtoni sille, joka tahtoi minut omakseen, silloin varmuuden toivolla sinua ajattelin; — ja kuitenkin sinä — —
SIGURD. Minä tunsin Gunnarin sielun-taudin; ainoastaan minä voin sen parantaa; — mitähän muuta saatoinkaan valita? Ja kuitenkin, jos olisin tiennyt, mitä nyt tiedän, en voisi teoistani vastata; sillä mahtava on lemmen voima.