HJÖRDIS (reippaasti). No niin, Sigurd, — onneton arpa on vuodet pitkät pitänyt meidät eroitettuina toisistamme; nyt on pulma kehkiytynyt; tulevat ajat mennehet palkitkoot.
SIGURD (pudistaen päätään). Se ei voi tapahtua; täytyyhän meidän erota jälleen.
HJÖRDIS. Meidän ei täydy. Minä rakastan sinua, sen tohdin nyt häpeämättä tunnustaa; sillä rakkauteni ei ole huikentelevainen, kuni hentojen naisten; vaikka olisin mies, — kaikkien voimallisten kautta, en voisi sua rakastaa vakavammin, kuin nyt! Siis, Sigurd! Onnemme vaatii sankar-työtä; me olemme vapaat, kun tahdomme, ja pelimme on voitettu.
SIGURD. Vapaat? Mitä tarkoitat?
HJÖRDIS. Mitähän on Dagny sinulle? Mitä hän voipi sinulle olla? Ei enempää, kuin Gunnarkaan minulle salaisissa ajatuksissani. Mitä merkitsee kahden kehnon hengen hukkaaminen?
SIGURD. Hjördis, Hjördis!
HJÖRDIS. Jääköön Gunnar tänne; palatkoon Dagny isänsä kanssa Islantiin; rauta-asussa seuraan minä sinua, mihin ikinä matkustat. (Sigurd liikutettuna). Vaimonasi en sua seurata ai'o; sillä minä olen ollut toisen oma, ja se nainen elää vielä, joka on levännyt lähellä sinua. En, Sigurd, en vaimonasi, vaan moisena väkevänä naisena, kuni Hilde'n siskot, seuraan sinua, innostutan sinua taisteloon ja urostöihin, että nimesi tulisi kuuluisaksi kaikkialla; miekkaleikissä seisoa sua lähinnä, sankartesi seurassa olen myrskyssä viikinki-retkillä; ja kun vihdoin draappasi lausutaan, mainitaan Sigurd ja Hjördis yhdessä!
SIGURD. Tuommoinen oli muinoin ihanin unelmani, nyt on jo myöhäistä; Gunnar ja Dagny ovat välillämme, ja siihen on niillä kummallakin oikeus. Minä menetin nuoruuteni lemmen Gunnar'in tähden; — tuska, minkä siitä kärsin, ei saa omaa tekoani turhaksi tehdä. Ja Dagny sitten; — uskollisena ja luottavaisena jätti hän kotinsa ja heimonsa; hänen ei kuuna kulloinkaan pidä ajatteleman, että minä kaipaisin Hjördis'iä, kun hän minut syliinsä sulki.
HJÖRDIS. Ja moisen asian tähden ai'ot raskauttaa elämäsi vaiheita! Pääseekö silloin voimasi, kykysi käytäntöön, näkyviin luontosi ylevät lahjat? Ja luuletko minun voivan kauvemmin kestää kohtaloani, yhäti istua yksinäisyydessä Gunnar'in kartanossa? Ei, Sigurd, usko pois, sinun-laisesi miehen maine ei saa haihtua. Eerik hallitsee Norjan valtakuntaa, nouse häntä vastaan; monta urheata sankaria yhtyy seuraasi uskollisina toverina; voittamattomalla mahdilla raivaamme tiemme, taistelemme, yhä vain taistelemme, taukoomatta, kunnes sinä istut Harald Kaunotukan valta-istuimella!
SIGURD. Hjördis, Hjördis! noin olen uneksinut nuoruuteni hurjuudessa; nyt olkoon kaikki unohdettu; — älä minua kiusaa!