ÖRNULF. Niin mun täytyy. Kuuleppas, Sigurd, mitä sanon. Kesällä olin käräjillä, siellä oli monta kunnon miestä koossa. Kun käräjät olivat päättyneet, istuin minä juoma-pöytään, kihlakuntani miehien seuraan; siinä tuli nais-ryöstö puheeksi; monta pilkkaa sain niellä, kun olin antanut tuon loukkauksen niin kauvan olla kostamatta. Minä suutuin, vannoin lähteä Norjaan, etsimään Gunnar'ia, vaatimaan häneltä sakkoa tai kostamaan hänelle ilkityötään; vannoin, ett'en ennen palaisi Islantiin, kuin olisin asiani täydellisesti toimittanut.
SIGURD. Niin, niin! Kun siten on laita, käsitän kyllä, että on asia ajettava loppuun saakka ja kovuudella, jos tarve vaatii.
ÖRNULF. Niin on; kohtuuton en sentään ole, ja Gunnar on, kuten kuullut olen, kunnon mies. Iloinen olen myöskin retkestäni tänne; aikani alkoi vihdoin käydä pitkäksi; sikäläisten sinertävien vesien vaiheilla olen vanhentunut ja harmaaksi käynyt; mielessäni syttyi halu vielä kerran liikkumaan niiden aalloilla, ennenkuin ma —; no niin, — Bergthora, vaimoni armas, kuoli jo aikoja sitten, vanhimmat poikani ovat retkeilleet joka kesä viikinki-matkoillaan, ja kun Thorolf varttui — —
DAGNY (iloisesti). Onko Thorolf täällä? Missä hän on?
ÖRNULF. Laivalla tuolla (viittaa perälle, oikealle). Siellä saat nähdä poikasen; suureksi, vahvaksi ja pulskaksi on hän tullut siitä, kun sinä kotoa lähdit. Siitä pojasta kasvaa kelpo sankari, Sigurd; hänestä tulee sinun vertaisesi.
DAGNY (hymyillen). Vielä ovat olot, näen, muinoisten mukaiset; yhä oli
Thorolf sydäntäsi lähinnä.
ÖRNULF. Hän on nuorin ja äitinsä kuvainen, siinä syy.
SIGURD. Mutta sanoppas, — asiaasi Gunnar Herse'n luona, ai'otko sitä jo tänään — —?
ÖRNULF. Mielemmin tänään, kuin huomenna. Kohtuulliseen sakkoon tyydyn; jos Gunnar nämät ehdot hylkää, varokoon seurauksia. (KÅRE TALONPOIKA kiireesti oikealta, puettuna harmaasen sarka-mekkoon, leveälierinen huopa-hattu päässä; kädessä seipäästä murrettu sauva).
KÅRE. Hyvä kohtaama, retkeiliät!