ÖRNULF. Harvoin meikäläisten kohtaamisesta hyvää toivotaan.
KÅRE. Jos olette rehellisiä, niin luvatkaa minulle rauhaa ja suojelusta nyt; Gunnar Herse'n väki vainoo henkeäni!
ÖRNULF. Gunnar Herse'n!
SIGURD. Sinä olet varmaankin tehnyt hälle vahinkoa, vääryyttä.
KÅRE. Oikein olen minä tehnyt, oikeuttani suojellut. Gunnar'in ja minun karjani kävi samalla laitumella tuolla saarella, aivan lähellä mannermaata, hänen väkensä vei parhaat härkäni, ja yksi hänen miehistään haukkui mua orjaksi; minä tartuin aseihin ja kaadoin hänet.
ÖRNULF. Sehän oli laillista, se.
KÅRE. Vaan tänä aamuna hänen väkensä hyökkäsi päälleni; onneksi huomasin minä sen ajoissa ja pääsin pakoon; mutta kuitenkin on henkeni vaarassa; sillä he etsivät minua yhä.
SIGURD. Sua en uskoa voi! Ennen muinoin tunsin Gunnar'in yhtä hyvin, kuin oman itseni, ja tiedän: Gunnar ei koskaan rauhan miehelle vääryyttä tehnyt.
KÅRE. Gunnar'illa ei olekkaan vähintäkään syytä tähän rikokseen, hän on ollut etelässä, matkoillaan; ei, mutta Hjördis, hänen vaimonsa — — —
DAGNY. Hjördis!