(ÖRNULF istuu paljain päin kivellä oikealla, etualalla, kyynärpäät polvien nojassa, hän on peittänyt kasvonsa käsiinsä. Miehet haudanpeittämistyössä, muutamat näyttävät valkeata soitsuilla. Vähän ajan kuluttua tulee SIGURD ja DAGNY majasta, jossa rovio palaa).
DAGNY (alhaisella äänellä). Tuossa istuu hän vielä. (estää
Sigurd'ia). Älä, älä puhuttele häntä!
SIGURD. Oikeassa olet; olisi liian aikaista; istukoon hän vielä itsekseen.
DAGNY (menee oikealle, tyynellä surulla tarkastellen isäänsä). Niin vahva oli hän vielä eilen, nostaessaan Thorolf'in ruumiin hartioilleen; vahva oli hän hautaa kaivettaissa; mutta kun viimeinen hänen pojistaan sinne laskettiin ja multaa sekä kiviä heitettiin niiden päälle, — silloin suru hänen voimansa mursi, silloin hän masentui. (pyhkii kyyneleitään). Sanoppas, Sigurd, milloin ai'ot lähteä kotiin Islantiin jälleen?
SIGURD. Heti, kun vain raju-ilma asettuu ja kun saan asiani Gunnar
Herse'n kanssa lopulliseen päätökseen.
DAGNY. Ja sitten ostat maata, rakennat talon, etkä milloinkaan enää retkille lähde?
SIGURD. Niin niin, — sen olen sinulle luvannut.
DAGNY. Ja voinehan minä uskoa Hjördis'in pettäneen minua sanoessaan, että olen kelvoton puolisoksi sinulle?
SIGURD. Niin, niin, Dagny, luota minun sanoihini vain.
DAGNY. Siis olen iloinen jälleen ja koetan unhoittaa kaikki nuo ikävät tapaukset. Talvisaikoina, pitkillä iltapuhteilla puhelemme sitten aina keskenämme Gunnar'ista ja Hjördis'istä, ja — —