SIGURD. Ensikerran, kasvin-veikkoni, olen minä aseetonna, vaaran sinua uhkaillessa (kuultelee). Huutoja, kalpojen kalsketta kuuluu; — ne ovat jo ennättäneet kartanoon (aikoo astua näyttämön yli oikealle, pysähtyy, peräytyy hämmästyneenä). Hjördis! Hän tulee tänne!
(HJÖRDIS; puku: Lyhyt, tulipunainen hame, kultainen asu: Kypäri, pantsari, (kullatut) rautahihat, sääri-varut. Hiukset hajalla; selässä on hänellä viini, vyötäisillä pieni kilpi; kädessä jousi hius-jänteineen. — Tulee kiiresti, katselee jälkeensä, kuin peläten jotakin takaa-ajajaa, aivan lähelle Sigurd'ia, ottaa häntä käsivarresta, matalalla äänellä: Sigurd, Sigurd, näetkö tuota?)
SIGURD. Mitä? Missä?
HJÖRDIS. Sutta *tuossa* aivan lähellä; se ei liiku; se tuijottaa minuun punaisin silmin! — Se on minun haltiani, Sigurd! Se on jo kolmesti näyttäinyt mulle; se merkitsee, että minun tänä yönä ihan varmaan pitää kuolla!
SIGURD. Hjördis, Hjördis!
HJÖRDIS. Kas, nyt se vaipui maahan! Niin, niin, nyt sen tiedän varmaan.
SIGURD. Sinä olet sairas; tule, menkäämme sisään!
HJÖRDIS. En, minä odotan tässä; minun aikani on lyhyt!
SIGURD. Mitä on sinulle tapahtunut?
HJÖRDIS. Mitäkö on tapahtunut? En tiedä; mutta totta puhuit sinä tänään, sanoessasi Gunnar'in ja Dagny'n olevan välillämme; pois heistä ja pois elämästä — sitte pääsemme yhteen!