NILS LYKKE
(mennen lähemmäksi Elinaa).
No niin, Elina Gyldenlöve; — te arvasitte oikein. Ja kun siis tavallaan olen teille tuttu, — ja koska sitäpaitsi olen äitinne vieraana, — niin ettehän tahdo kieltää minulta kukkakimppua, jota kannatte povellanne. Niin kauan kuin se tuoreena tuoksuu, on se minulle kuva itsestänne.
ELINA
(ylpeästi, mutta yhä tuijottaen häneen).
Anteeksi, herra ritari, — ne kukat on poimittu minun omasta kamaristani, ja siellä ei kasva kukkia teille.
NILS LYKKE
(päästäen kukkakimpun, joka hänellä itsellään on takkinsa rintamuksessa).
Ah, mutta älkää ainakaan halveksiko tätä pientä lahjaa. Muuan siveä rouva ojensi sen minulle jäähyväisiksi tänä aamuna, kun läksin Trondhjemista. — Tietkää, jalo neito, — jos aikoisin tarjota teille täysin arvoistanne lahjaa, pitäisi sen olla ruhtinaan kruunu.