ELINA.
Ehkäpä on niin.
BJÖRN.
Jokin teillä on. Puoleen vuoteen olen teitä tuskin tuntenut entiseksi.
ELINA.
Tiedä: puoli vuotta on Lucia, rakkain sisareni, maannut ruumiskammiossa.
BJÖRN.
Ei se johdu siitä, Elina-neito, — ainoastaan sen vuoksi ette te ole tuollainen: milloin mietteissänne, kalpea ja vaitelias, milloin hurja ja neuvottoman näköinen kuin tänä iltana.
ELINA.
Niinkö arvelet? Mutta miksi en sen vuoksi? Eikö hän ollut hyvä ja hurskas ja kaunis kuin kesäinen yö? Björn, kuule, — minä rakastin Luciaa kuin omaa itseäni. Oletko unohtanut, kuinka monta kertaa me istuimme lapsina polvellasi talvi-illoin? Sinä lauloit meille lauluja, ja kerroit — —