BJÖRN.
Niin, silloin te olitte reipas ja iloinen.
ELINA.
Kyllä, silloin. Silloin elin ihanaa aikaa, saduissa ja ajatuksissani! Onko mahdollista, että ranta oli yhtä karu silloin kuin nyt? Jos se oli, en sitä huomannut. Siellä rannalla minä mieluimmin kuljeskelin ja sepittelin monia kauniita satuja; sankarini tulivat kaukaa ja matkasivat jälleen poikki meren; minä itse olin heidän keskellään ja seurasin heitä, kun he purjehtivat pois.
(Vaipuu istumaan eräälle tuolille.)
Nyt tunnen olevani niin väsynyt, heikko, satuni eivät voi ravita minua enää; — ne ovat ainoastaan satuja.
(Nousee kiivaasti.)
Björn, tiedätkö, mikä minut on sairaaksi tehnyt? Eräs totuus. Ilkeä, synkkä totuus, joka kaivaa mieltäni yötä päivää.
BJÖRN.
Mitä te te tarkoitatte?