Ah, sen tiedän, Olaf Skaktavl! Mutta joskus pyörii päässäni niin monenlaisia ajatuksia. Minä en voi uskoa itseäni täysin teidän enkä kenenkään muunkaan valtaan. Usein en tiedä, miten minun olisi oikeinta tehdä. Ja kuitenkin, — ottaa tanskalainen ylimys vävykseni vielä toinen kerta, — siihen keinoon voin turvautua ainoastaan pahimmassa pulassa, ja Jumalan kiitos, — niin pitkälle ei vielä ole jouduttu!
OLAF SKAKTAVL.
Tuosta en tule sen viisaammaksi, Inger-rouva; — miksi te aiotte viivyttää Nils Lykkeä yhä täällä Östråtissa?
INGER-ROUVA
(hillitysti).
Koska kannan hänelle katkeraa kaunaa. Nils Lykke on solvannut minua verisemmin kuin kukaan muu. En voi sanoa teille, millä tavoin. Mutta en saa rauhaa, ennenkuin olen hänelle kostanut. Ettekö ymmärrä minua? Olettakaa, että Nils Lykke alkaisi pitää tyttärestäni. Minusta olisi sellainen varsin uskottavaa. Minä tahdon saada hänet viipymään täällä. Hänen täytyy oppia tuntemaan Elinaa lähemmin. Elina on sekä kaunis että älykäs. — Ah, jos tuo mies rakkauden tuli sydämessään astuisi kerran eteeni pyytämään itselleen Elinaa! Silloin — ajaa kuin koira pois hänet, ajaa ivaten, pilkaten, halveksien, antaa levitä yli maan tiedon, että Nils Lykke on turhaan koettanut kosiutua Östråtiin —! Sanon teille sen, — antaisin kymmenen vuotta elämästäni saadakseni tuta sellaisen hetken.
OLAF SKAKTAVL.
Käsi sydämellä, Inger Gyldenlöve, — sitä siis hänelle aiotte?
INGER-ROUVA.
Sitä, — en mitään muuta, kautta elävän Jumalan! Teidän täytyy uskoa minua, Olaf Skaktavl, minä tarkoitan kansalaisteni parasta. Mutta minä olen niin vähän oma isäntäni. On eräitä seikkoja, jotka minun täytyy salata, muuten saan kuoliniskun. Mutta kun ensin pääsen siltä taholta turvaan, sitten saatte nähdä, olenko minä unohtanut valan, jonka vannoin Knut Alfinpojan ruumiin ääressä.