NILS STENINPOIKA.
Ei tahdo tunnustaa minua? Mutta onhan hän äitini. — Oi, JOS ei ole muuta neuvoa — (vetää esille sormuksen, joka hänellä on nauhassa kaulassaan) — niin näyttäkää hänelle tämä sormus. Se on ollut kaulassani pienestä asti. Sen asian hän ehkä tuntee.
NILS LYKKE.
Pois sormus, onneton! Kätköön heti, sanon! — Te ette ymmärrä minua. Inger-rouva ei suinkaan epäile, ettette olisi hänen lapsensa; mutta, niin — katsokaa ympärillenne, katsokaa tällaista rikkautta. Noita mahtavia kanta-isiä ja sukulaisia, joiden kuvat seinillä komeilevat. Ja viimein häntä itseään, tuota ylpeää naista, joka on tottunut käskemään valtakunnassa ensimäisenä aatelisrouvana. Luuletteko, että hänestä on mieluista näyttää köyhää, yksinkertaista sotamiestä ihmisille ja sanoa: tässä on minun poikani!
NILS STENINPOIKA.
Niin, te olette kyllä oikeassa. Minä olen köyhä ja yksinkertainen. Minulla ei ole tarjota hänelle mitään sen vastikkeeksi, jota häneltä vaadin. Oi, koskaan ei köyhyys ole minua ennen painanut. — Mutta sanokaas: mitä minun on mielestänne tehtävä voittaakseni hänen hyvyytensä? Sanokaa te, rakas herra. Tehän sen varmaan tiedätte.
NILS LYKKE.
Teidän on vallattava maita ja valtakuntia. Mutta ennenkuin se on tehty, älkää suinkaan loukatko hänen korviaan hiiskumalla sukulaisuudesta tai muusta. Hän käyttäytyy nyt kuin pitäisi teitä muka oikeana kreivi Sturena; — kunnes te itse näytätte, että te ansaitsette päästä hänen pojakseen.
NILS STENINPOIKA.
Oi, mutta neuvokaa nyt —!