(Pusertaa päälakeaan; istuutuu sitten jälleen ja sanoo rauhallisemmin.)
Oh, ei se ole mitään. Se menee ohitse. Ei mitään hätää; — — se menee ohitse.
Kuinka rauhallista täällä salissa on tänä yönä! Yksikään suvun isä tai omainen ei katso uhkaavasti minua. Ei tarvitse enää heitä kääntää seinään päin. (Nousee taas.)
Niin, oli hyvä, että viimeinkin rohkaisin mieleni. Me voitamme, — ja sitten olen perille päässyt. Saan lapseni takaisin. (Tarttuu kynttilänjalkaan poistuakseen, mutta pysähtyykin ja sanoo itsekseen.)
Perillä? Päämaali? Saada hänet takaisin? *Sekö* vain, — ei sitten mitään muuta? (Laskee kynttilän takaisin pöydälle.)
Nuo sattuman sanat, jotka Nils Lykke tuli virkkaneeksi —. Kuinka voi hän nähdä syntymättömän ajatukseni? (Hiljemmin.)
Kuninkaan äidiksi. Kuninkaan äidiksi, hän sanoi. — Ja miksipä ei? Eikö sukuni ole ennen minua hallinnut kuninkaitten tavoin, joskaan heillä ei ole ollut kuninkaan nimeä? Eikö *minun* pojallani ole yhtä oikeutetut vaatimukset Sture-suvun oikeuksiin kuin tuolla toisella? Jumalan edessä hänellä ne on, — totisesti, jos taivaassa on oikeutta.
Ja näistä oikeuksista olen pelon hetkellä kirjallisesti luopunut. Olen huolimattomin käsin antanut ne pois, — hänen vapautensa lunnaina.
Jos voisin ne saada takaisin? — Heräisiköhän taivaan viha, jos minä —? Manaisinkohan itselleni uuden onnettomuuden ja hädän —? — — Kuka tietää; — kukapa tietää! Varminta lie minun kieltäytyä. (Tarttuu jälleen kynttilään.) Saanhan takaisin lapseni. *Sen* tulee riittää. Koetan nyt levätä. Kaikki nuo uskaliaat ajatukset, — nukkua ne päästäni pois. (Menee taustaa kohti; mutta pysähtyy keskellä lattiaa ja sanoo aprikoiden)
Kuninkaan äiti!