ELINA
(pienen vaitiolon jälkeen).
Etkö koskaan enää tule Östråtiin?
NILS LYKKE.
Kuinka voit luulla niin? Etkö ole nyt kihlattuni? — Mutta tahdotko sinä olla minulle uskollinen, Elina? Etkö unohda minua ennenkuin jälleen kohtaamme?
ELINA.
*Tahdonko* olla uskollinen? Onko minulla omaa tahtoa enää? Voisinko muka olla sinulle uskoton, vaikkapa tahtoisin? — Sinä tulit yön hetkellä; kolkutit oveeni; — ja minä sinulle avasin. Sinä puhuit minulle. Mitä puhuit sinä? Sinä tuijotit minua silmiin. Mikä arvoituksellinen voima se hurmasi ja lumosi minut, niinkuin taikaverkkoon? (Kätkee kiireesti kasvonsa Nils Lykken olkapäätä vasten.) Oi, älä katso minua tämän jälkeen. — — Uskollinen, kysyt? Minähän *olen* sinun. Olen *sinun*; — minun täytyy olla — aina ja iankaikkisesti.
NILS LYKKE.
Niinpä olet siis, kautta ritarikunniani, istuva, ennenkuin vuosi loppuun kuluu, emäntänä isieni linnassa.