Ei lupauksia, Nils Lykke! Älä vanno mitään.
NILS LYKKE.
Mikä sinulla on? Miksi pudistat niin surullisesti päätäsi?
ELINA.
Koska tiedän, että suloisia sanoja, jotka hurmasivat mieleni, olet kuiskannut monen monille ennen minua. Ei, ei, älä vihastu, armaani! Minä en moiti sinua, niinkuin tein silloin, kun en tuntenut vielä sinua. Nythän tiedän, miten paljon korkeammalle kaikkia muita sinä pyrit. Mitä voi rakkaus olla *sinulle* muuta kuin leikkiä ja naiset muuta kuin leluja.
NILS LYKKE.
Elina, — kuule minua!
ELINA.
Olen kasvanut sinun nimesi kaiun ympäröimänä. Minä vihasin sitä nimeä, koska elämäsi mielestäni loukkasi kaikkia naisia. Ja kuitenkin, — kuinka merkillistä, — kun unelmissani suunnittelin omaa tulevaa elämääni, silloin olit sinä aina sankarini, tietämättäni sitä. Nyt minä sen huomaan. Mitä suurta silloin tunsinkaan! Aavistelevaa, arvoituksellista kaipuuta sinun puoleesi, sinun ainoan, — sinun, joka olit kerran tuleva ja näyttävä minulle koko elämän ihanuuden.