(syrjään, laskien lyhdyn kädestään pöydälle).
Kuinka on laitani? Tämä pyörryttävä, mukaansa vievä voima —. Jos on rakkautta, niin en ole sitä ennen tätä hetkeä tuntenut. Eikö vielä olisi aika? Ah, tuo hirvittävä Lucian asia! (Vaipuu istumaan tuolille.)
ELINA.
Mikä sinulla on? Niin raskas huokaus —
NILS LYKKE.
Oi, ei mitään, — ei mitään!
Elina, — nyt tahdon tunnustaa sinulle suoraan kaikki. Minä olen pettänyt sekä suulla että silmillä, ja monen monille olen sanonut samaa, mitä tänä yönä sinulle kuiskailin. Mutta usko minua —
ELINA.
Hiljaa! Ei mitään siitä. Eihän minun rakkauteni ole pieninkään korvaus kaikesta, mitä sinä minulle lahjoitat. Oi ei; minä rakastan sinua siksi, että jokainen sinun silmänluontisi on kuninkaallinen käsky, joka sitä vaatii. (Asettuu maahan Nils Lykken jalkoihin.)
Oi, salli minun vielä kerran painaa se kuninkaan käsky syvälle sieluuni, joskin tiedän hyvin, että se on kirjoitettu tänne ainiaaksi ja iankaikkisesti.