OLAF SKAKTAVL.
Teistä olisi *voinut* tulla se valittu, jos olisitte tahtonut. Te olitte Norjan jaloimpien sukujen jälkeläinen; teitä odotti valta ja rikkaus; ja te kuulitte valitushuudot siihen aikaan. — — Muistatteko tuon iltapäivän, jolloin Henrik Krummedike tuli Tanskan laivastolla Akershusin edustalle? — Laivaston herrat ehdottivat neuvottelua ja sovinnollista ratkaisua, ja luottaen varmaan suojeluskirjeeseen antoi Knut Alfinpoika viedä itsensä venheellä laivaan. Kolme tuntia senjälkeen kannoimme hänet takaisin linnanportista —
INGER-ROUVA.
Ruumiina, ruumiina!
OLAF SKAKTAVL.
Norjan jaloin sydän murtui, kun Krummediken palkkasoturit hänet kaatoivat. Yhä vieläkin olen näkevinäni pitkän kulkueen, kun se tuli ritarisaliin, surun sortamana, pari toisensa perästä. Siellä hän makasi paareilla, kirveen haava otsassa, valkeana kuin kevätpilvi. Uskaltanen sanoa, että Norjan uljaimmat miehet olivat siellä koolla sinä yönä. Margarete-rouva seisoi miesvainajansa pääpuolessa, ja kaikki, kaikki me vannoimme uhraavamme henkemme ja onnemme kostaaksemme sekä tämän viimeisen konnantyön että kaikki muut. — Inger Gyldenlöve, — ken avasi silloin tien itselleen miesten parveen? Neito, — melkein lapsi vielä, — leimuavin silmin ja kyyneleisin äänin. — Mitä vannoi hän? Toistanko sananne?
INGER-ROUVA.
Vannoin samaa kuin te muutkin; en enempää enkä vähempää.
OLAF SKAKTAVL.
Te muistatte valanne, — ja olette kuitenkin sen unohtanut.