INGER-ROUVA.
Puhukaa; minä en estele teitä.
OLAF SKAKTAVL.
Siitä on nyt lähes kolmekymmentä vuotta, kun näin teidät ensi kerran. Se tapahtui Akershusissa Knut Alfinpojan ja hänen puolisonsa kotona. Silloin olitte vielä melkeinpä lapsi; mutta kuitenkin olitte uljas kuin saalista ajava haukka, ja joskus sekä hurja että vallaton. Moni mies teitä kosi. Ja minullekin te olitte rakas, — rakkaampi kuin yksikään nainen sitä ennen tai sen jälkeen. Mutta teillä oli vain yksi silmämäärä ja yksi miete. Se oli valtakunnan onnettomuuden ja vaikean ahdingon ajatus.
INGER-ROUVA.
Minä olin viisitoista-vuotias, — muistakaa se! Ja eikö tunnu nytkin kuin olisi hurjapäisyys vallannut siihen aikaan meidät kaikki?
OLAF SKAKTAVL.
Sanokaa sitä miksi mielitte. Mutta sen minä ainakin tiedän: vanhat ja kokeneet meistä arvelivat piirretyksi itse Luojamme kirjaan, että te olitte olento, joka oli musertava orjuutemme ikeen ja antava meille kaikki oikeutemme takaisin. Ja senkin minä tiedän: te itse ajattelitte siihen aikaan samaa.
INGER-ROUVA.
Se ajatus oli synnillinen, Olaf Skaktavl! Ylpeys, eikä Herran kutsumus, suustani puhui.