Nyt hän on jo ritarisalissa! Hän seisoo ja katsoo minua ovenpielen takaa! (Kääntää, heittäen päätänsä taaksepäin, katsoakseen yli olan, nyökkää ja sanoo ääneen.) Tule lähemmäksi, Lucia! Puhele hiukan kanssani! Äitisi antoi minun odottaa kauan. On ikävä odottaa; — ja sinä olet tehnyt minulle ennenkin rattoisiksi monet ikävät hetket — —. (Sipaisee kädellään otsaansa ja kulkee pari kertaa edestakaisin poikki lattian.) Kas niin! — Aivan totta. Tuossa on ikkunankomero verhoineen. Siinähän Inger Gyldenlöven on tapana seisoa tuijottaen maantielle, ikäänkuin odottaen jotakuta, joka ei tule koskaan. — Tuolla jälleen, — katsoo vasemmalla olevaa ovea — tuolla sisällä jossakin on Elina-siskon huone. Elina? Niin, Elinahan hänen nimensä oli.
Oikeinkohan uskoisin, että hän on niin merkillinen, — älykäs ja rohkea — kuin Lucia sanoi? Kauniskin kuuluu olevan. Mutta vaimoksi —? Minun ei olisi pitänyt kirjoittaa kuitenkaan niin peittelemättä.
(Hän aikoo ajatuksissaan asettua pöydän ääreen, mutta nousee kuitenkin kohta paikaltaan.)
Mitenkähän Inger-rouva ottaa minut vastaan? — Eihän vain pistäne linnaa tuleen ja polttane meitä sisään. Tai houkuttele minua surmanluukulle. Eikä myöskään tikarilla salaa selkään —
(Kuuntelee saliin päin.)
Aha!
INGER-ROUVA
(tulee salin ovesta sisään ja lausuu kylmästi).
Lausun teille tervehdykseni, herra valtaneuvos —