NILS LYKKE.
Mies, joka toi meidät tänne, auttaa teitä siitä pulasta. Mutta — kaikessa hiljaisuudessa —
JENS BJELKE.
Se on selvä. No, — onnea sitten!
NILS LYKKE.
Onni ei ole minua pettänyt ottelussa naisväen kanssa. Kiiruhtakaa nyt!
(Jens Bjelke menee ulos oikealle.)
NILS LYKKE
(seisoo hetken hiljaa, kuljeksii ja katselee huoneessa hiukan ympärilleen; sitten sanoo hän matalalla äänellä)
Viimein olen siis Östråtissa. Tällä vanhalla ylimystilalla, josta muuan lapsukainen kaksi vuotta sitten minulle niin paljon kertoi. — Lucia! Niin, kaksi vuotta sitten oli hän vielä lapsi. Ja nyt — nyt on hän kuollut. (Hyräilee suu puolittain hymyssä.) »Kukka taitetaan ja kuihtuu — — ». (Katselee jälleen ympärilleen.) Östråt! Tuntuu kuin olisin nähnyt kaiken tämän jo ennen; kuin olisin kotonani täällä. — Tuolla on ritarisali. Ja sen alla — hautaholvi. Siellä kai Luciakin nukkuu. (Hiljaisemmalla äänellä, puolin vakavasti, puolin väkinäisesti ilvehtien.) Jos olisin arka mies, saattaisin kuvitella, että kun astuin sisään Östråtin portista, hän kääntyi arkussaan. Kun kuljin pihan yli, hän kohotti arkun kantta. Ja kun äsken mainitsin hänen nimeänsä, tuntui kuin olisi jokin ääni manannut häntä ylös hautakammiosta. — Ehkäpä hän nyt nousee haparoiden portaita. Käärinliina on hänellä haittana, mutta hän haparoi ja pääsee kuitenkin. —