PASTORI MANDERS. Ei, ei, rouva; muuten hyvin paljo kiitoksia; minä pysyn siellä alaaila, niinkuin tapani on. Se on niin mukavata, kuin on mentävä laivaan taas.
ROUVA ALVING. No, tehkää tahtonne. Minusta muuten vaan me kaksi vanhaa ihmistä —
PASTORI MANDERS. No, herra varjelkoon, teidän pilapuheitanne. Niin, olette luonnollisesti ylenmäärin iloinen tänään. Ensiksi juhlapäivä huomenna, ja sittehän olette saanut Osvaldin kotia.
ROUVA ALVING. Niin, aatelkaa, mikä onni minulle! Siitä on nyt yli kaksi vuotta, kuin hän oli viimeksi kotona. Ja sitte hän on luvannut jäädä luokseni koko talveksi.
PASTORI MANDERS. Ei nyt, onko hän luvannut? Siinä hän teki kauniisti ja niinkuin lapsen tulee. Sillä kokonaan toisella lailla luulisin sentään Rooman ja Pariisin elämän viehättävän.
ROUVA ALVING. Niin, mutta täällä kotona on hänellä äitinsä, näettekös. O, sitä rakasta, siunattua poikaa, hänellä on kyllä sydäntä äidilleen, hänellä.
PASTORI MANDERS. Sehän olisikin kovin surullista, jos erilläolo ja askaroiminen semmoisissa asioissa kuin taide, tylsentäisi niin luonnolliset tunteet.
ROUVA ALVING. Niin, sanokaappa muuta. Mutta siitä ei ole pelkoa hänen suhteensa. Niin, onpa minun oikein hauska nähdä, tunnetteko häntä vielä. Hän tulee alas sitte; nyt hän makaa vaan yläällä, leväten hiukan sohvalla. — Mutta istukaahan, hyvä pastori.
PASTORI MANDERS. Kiitoksia. Teillä on siis aikaa —?
ROUVA ALVING. On kyllä, (istuutuu pöydän viereen.)