ROUVA ALVING. Murheen laakso, niin. Ja siinä me teemme aivan oikein ja rehellisesti.
OSVALD. Mutta semmoisista eivät ihmiset välitä siellä ulkona. Siellä ei ole ketään, joka oikein enää uskoo semmoisiin oppeihin. Siellä ulkona voi pelkkä maailmassa oleminen tuntua niin riemuisan onnelliselta. Äiti, oletko huomannut, että kaikki, mitä minä olen maalannut, on kuvaillut elämän-iloa? Aina vaan elämän-iloa. Niissä on valoa ja auringonpaistetta ja sunnuntai-ilmaa, — ja säteilevän tyytyväisiä ihmiskasvoja. Sen vuoksi pelkään jäädä tänne luoksesi.
ROUVA ALVING. Pelkäät? Mitä pelkäät täällä minun luonani?
OSVALD. Minä pelkään, että kaikki se, mitä on eleillä minussa, muuttuisi ilkeydeksi täällä.
ROUVA ALVING (katsoo tarkasti häneen). Luuletko, että niin kävisi?
OSVALD. Olen siitä varma. Vaikka eläisin samaa elämää täällä kotosalla, kuin siellä ulkona, ei se kumminkaan ole samaa elämää.
ROUVA ALVING (joka on kiinteästi kuunnellut, nousee, suurin, mietteellisin silmin, ja sanoo). Nyt käsitän asiain juoksun —
OSVALD. Mitä käsität?
ROUVA ALVING. Nyt käsitän sen ensi kerran. Ja nyt voin minä puhua.
OSVALD (nousee). Äiti, min' en ymmärrä sinua.