JATGEIR. Kun te menette uimaan virtaan, herra, niin te ette riisu päältänne siinä, missä kirkkoväki kulkee ohitse, vaan etsitte itsellenne salaisen suojan.
SKULE KUNINGAS. Niin tietysti.
JATGEIR. Minulla on sielun kainous; sen vuoksi en riisu päältäni, kun on monta huoneessa.
SKULE KUNINGAS. Hm. (lyhyt hiljaisuus). Sano, Jatgeir, kuinka sinusta tuli runoilija? Keneltä opit runotaidon?
JATGEIR. Ei runo-taitoa opita, herra.
SKULE KUNINGAS. Eikö opita? Miten se sitte kävi?
JATGEIR. Minä sain surunlahjan ja silloin olin runoilija.
SKULE KUNINGAS. Surunlahjaa siis runoilija tarvitsee.
JATGEIR. Minä tarvitsin surunlahjan; toisia voi olla, jotka tarvitsevat uskoa, taikka iloa — taikka epäilystä —
SKULE KUNINGAS. Epäilystäkin?