JATGEIR. Herra, en ole hedelmätön; minulla on omia lapsia; minä en ole pakoitettu rakastamaan toisten. (Menee).
SKULE KUNINGAS (lyhyen hiljaisuuden jälkeen). Islantilainen on todella runoilija. Hän lausuu tietämättänsä Jumalan syvimmän totuuden. — Minä olen niinkuin hedelmätön vaimo. Sen vuoksi rakastan Hookonin kuninkaallista ajatusta, rakastan sitä sieluni hellimmällä rakkaudella. Oi, jospa voisinkin sen omakseni saada! Se kuolisi käsiini. Mikä on parempi, ettäkö se kuolee minun käsiini, taikka kasvaa isoksi hänen hoidossaan? Saako sieluni rauhaa, jos se tapahtuu? Voinko siitä luopua? Voinko katsella, kuinka Hookon perustaa itselleen semmoisen jälkimaineen! — Kuinka kuollutta ja tyhjää on sisässäni, — ja ympärilläni! Ei yhtäkään ystävää —; Islantilainen! (menee ovelle ja huutaa ulospäin:) Onko runoniekka mennyt kuninkaankartanosta?
SEURUELAINEN (ulkona). Ei, herra, hän seisoo etusuojassa puhutellen vahtia.
SKULE KUNINGAS. No, käske hänet sisään! (käy pöydän luokse; hetkisen päästä tulee Jatgeir). En saa unta, Jatgeir; suuret kuninkaalliset ajatukset, näet, pitävät minua valveilla.
JATGEIR. Kuninkaan ajatukset ovat samoin kuin runoilijan, näen mä. Ne lentävät korkeimmalle ja kasvavat paraiten, kun hiljaisuus ja yö on ympärillä.
SKULE KUNINGAS. Onko runoilijankin niin?
JATGEIR. On, herra; ei ainoakaan runo synny päivän valossa; sen voi kirjoittaa auringon paisteessa; mutta se sepittyy hiljaisina yöhetkinä.
SKULE KUNINGAS. Kuka sinulle antoi surun lahjan, Jatgeir?
JATGEIR. Se, jota rakastin.
SKULE KUNINGAS. Hän kuoli siis?