PIETARI. Veisaavat, herra.
NIKOLAUS PIISPA. Kahdeksan vahvaa miestä, kurkut kuin pasuunat, tietääkseni täytyy sen jotakin auttaa?
PIETARI. Herra, herra, minä rukoilisin itse!
NIKOLAUS PIISPA. Minulla on liian paljon tekemättä, Pietari. Elämä on liian lyhyt; — sitä paitse on kuningas kyllä anteeksi antava, kun hän tulee — (kutistuu kokoon tuskissaan).
PIETARI. Te kärsitte varmaan?
NIKOLAUS PIISPA. En kärsi; mutta korvani soivat; silmissäni vilkkuu ja välähtelee —
PIETARI. Taivaalliset kellot soivat teitä kotia; — välke silmissänne on valo alttarikynttilöistä, jotka Jumalan enkelit ovat sytyttäneet teille.
NIKOLAUS PIISPA. Varmaan se niin on; — ei ole mitään hätää, kun eivät vaan herkene rukoilemasta tuolla sisällä. — Hyvästi, lähde heti kirjeen kanssa.
PIETARI. Eikö minun ensin pidä —?
NIKOLAUS PIISPA. Ei, mene; minä en pelkää olla yksin.