PIETARI. Onnellista yhtymistä siis, kuin taivaalliset kellot kerta äännähtävät minullekin, (menee ulos oikealle.)
NIKOLAUS PIISPA. Taivaalliset kellot, — niin, sellaista on niin helppo sanoa, kun seisoo kahdella terveellä jalallaan. — Niin paljon tekemättä! Mutta paljo jää kuitenkin elämään minun jälkeeni. Minä lupasin herttualle sieluni autuuden kautta antaa hänelle Trond papin tunnustuksen, jos sen saisin käsiini; — hyvä, etten ole sitä saanut. Jos hän olisi varma, niin hän joko voittaisi tai kaatuisi; silloin tulisi toinen heistä mahtavammaksi mieheksi, kuin koskaan Norjassa on elänyt. Ei, ei, — sitä, jota minä en voinut saavuttaa, sitä ei pidä kenenkään saavuttaman. Epävarmuus on paras; niin kauan kuin se painaa herttuata, vainovat he molemmat toisiansa, miten vaan voivat; kaupunkia poltetaan, viljamaita hävitetään, — ei kumpanenkaan voita toisen tappion kautta — — (kauhistuneena) Armoa, sääliä! Minähän se olen, joka olen syyllinen — minä, joka ensi hetkestä saatin kaikki alkuun! (rauhoittuen) Niin, niin, niin! mutta nyt tulee kuningas, — häntäpä se enemmin koskee, — kyllä hän anteeksi antaa — rukouksia ja messuja pitää luettaman; ei ole hätää ollenkaan; — olenpa piispa, enkä ole koskaan ketään surmannut omalla kädelläni. — Hyvä on, että Trond papin tunnustus ei tullut; pyhimykset ovat minun puolellani, he eivät tahdo kiusata minua lupaustani rikkomaan. — Kuka kolkuttaa ovella? Herttua se mahtaa olla! (hieroo iloissaan käsiään) Hän aikoo kerjätä todistuksia kuninkaanoikeuteen, — eikä minulla ole mitään todistuksia hänelle antaa!
(Inga Varteigin rouva tulee sisään; hän on puettu murhepukuun, kaapuun ja huntuun.)
NIKOLAUS PIISPA (kutistuu pelosta). Kuka se on?
INGA. Eräs vaimo Varteigistä Borgasysselistä, kunnianarvoisa herra.
NIKOLAUS PIISPA. Kuninkaan äiti!
INGA. Siksi minua kerran mainittiin.
NIKOLAUS PIISPA. Menkää, menkää! En minä neuvonut Hookonia erottamaan teitä luotansa!
INGA. Minkä kuningas tekee, on hyvin tehty; enkä sen vuoksi tule teidän luoksenne.
NIKOLAUS PIISPA. No minkä vuoksi sitten?