DAGFINN BONDE. Nyt hän ratsastaa Ryenvuoria alas kuningatar ja kuninkaan lapsi ja suuri seurue keralla.
INGA (juoksee Dagfinniä kohti). Kuningas — kuningas! tuleeko hän tänne?
DAGFINN BONDE. Inga! Tekö täällä, kovaa kokenut vaimo?
INGA. Ei se ole kovaa kokenut, jolla on niin jalo poika.
DAGFINN BONDE. Nyt hänen kova sydämmensä heltyy.
INGA. Ei kuninkaalle sanaakaan minusta. Oi, nähdä minun täytyy hänet kuitenkin; — kuulkaa, — tuleeko hän tänne?
DAGFINN BONDE. Tulee kohta.
INGA. Ja nyt on pimeä ehtoo. Kuninkaan tietä varmaankin tulisoitoilla valaistaan?
DAGFINN BONDE. Niin kyllä.
INGA. Silloin tahdon asettautua johonkuhun kuistiin, josta hän kulkee ohitse; — ja sitten kotia Varteigiin. Mutta ensin Hallvardin kirkkoon; siellä on tänä yönä valaistu; siellä tahdon rukoilla hyvää kuninkaalle, minun kauniille pojalleni. (Menee ulos oikealle.)