ARNHOLM. Rakas tohtori, minusta te lääkärinä sen paremmin tiedätte kuin minä.
WANGEL. Ooh, kunpa tietäisitte, miten vaikeata lääkärin on arvostella oikein sairasta, jota hän niin paljon rakastaa! Ja tämähän ei sitäpaitsi ole mitään tavallista sairautta. Tässä ei auta mikään tavallinen lääkäri, — eikä mitkään tavalliset lääkkeet.
ARNHOLM. Miten hänen laitansa tänään on?
WANGEL. Kävin juuri hänen luonaan ja hän tuntui minusta sangen tyyneltä. Mutta kaikkien hänen mielialojensa takana on jotain salattua, josta minun on mahdoton päästä selville. Ja hän on niin muuttuvainen, — niin epävakainen, — niin äkillisesti vaihteleva.
ARNHOLM. Se kai johtuu hänen sairaaloisesta mielentilastaan.
WANGEL. Ei yksin siitä. Pohjaltaan se on hänessä synnynnäistä. Ellida on meriväkeä, siinä koko juttu.
ARNHOLM. Mitä te sillä tarkoitatte, herra tohtori?
WANGEL. Ettekö ole pannut merkille, että nuo ihmiset tuolla aavan meren ääressä ovat kuin eri kansaa? On ikäänkuin he eläisivät meren omaa elämää. Heissä huomaa aaltoilemisen — ja luoteen ja vuoksen — niin ajatuksissa kuin tunteissa. Ja sitten he eivät koskaan kotiudu muuanne. Oi, olisihan minun sitä pitänyt ennen ajatella. Olihan suorastaan rikos Ellidaa vastaan, että tempasin hänet sieltä ulapalta, ja istutin tänne sisämaahan.
ARNHOLM. Oletteko tullut siihen päätökseen?
WANGEL. Olen, ja siinä yhä vahvistun. Mutta minunhan olisi pitänyt se ennakolta tietää. Ja oikeastaan minä sen tiesinkin. Mutta en ottanut sitä tarpeeksi huomioon. Sillä nähkää, minä rakastin häntä niin suuresti! Siksi ajattelin etusijassa vaan omaa itseäni. Niin anteeksiantamattoman itsekäs olin silloin!