ARNHOLM. Hm, — jokainen mies on varmaankin hieman itsekäs semmoisissa asioissa. Muuten en ole koskaan huomannut teissä sitä vikaa, tohtori Wangel.
WANGEL (Kulkee levottomana lattialla.) Oh, kyllä, kyllä! Ja vielä jälkeenkinpäin olen ollut itsekäs. Olenhan minä häntä niin paljon, paljon vanhempi. Minun olisi pitänyt olla hänelle isänä — ja oppaana samalla. Olisi pitänyt koettaa parastani kehittääkseni hänen henkistä elämäänsä. Mutta siitä, Jumala paratkoon, ei ole koskaan tullut mitään. Sillä, nähkääs, minulla ei ole ollut kylliksi tarmoa siihen! Tahdoin mieluummin pitää hänet juuri sellaisena kuin hän oli. Mutta sitten hänen tilansa huononi huononemistaan, ja minä vain vaivasin päätäni enkä tiennyt mitä tehdä. (Hiljempää.) Siksi minä tuskissani kirjoitin teille ja pyysin teitä tulemaan luoksemme.
ARNHOLM (Katsoo hämmästyneenä häneen.) Mitä sanotte! Sentäbdenkö te kirjoititte?
WANGEL. Sentähden. Mutta älkää siitä välittäkö.
ARNHOLM. Mutta, Herran nimessä, rakas tohtori, — mitä hyötyä te minusta odotitte? En käsitä.
WANGEL. Ette, se on hyvin ymmärrettävissä. Sillä minä olin joutunut väärille jäljille. Luulin että Ellida aikoinaan oli ollut rakastunut teihin. Että hän vieläkin salaisesti oli hiukan teihin kiintynyt. Että hänelle kenties tekisi hyvää saada nähdä teidät ja puhua kanssanne lapsuuden kodistaan ja entisistä ajoista.
ARNHOLM. Tarkoititte siis vaimoanne, kun kirjoititte, että täällä minua joku odotteli ja — ja kenties kaipasikin!
WANGEL. Niin, ketäs muuta?
ARNHOLM (Kiireesti.) Niinpä niin, ketäs muuta, olette oikeassa. Mutta minä en sitä älynnyt.
WANGEL. Hyvin luonnollista, kuten jo sanoin. Olinhan kokonaan väärillä jäljillä.