ARNHOLM. Tarkastitteko tuon miehen silmiä eilen, kun hänet näitte?
WANGEL. Tietysti.
ARNHOLM. Ettekö havainnut mitään yhtäläisyyttä?
WANGEL (Vältellen.) Hm, — hyvänen aika, mitenkä nyt vastaisin? Ei ollut enään ihan valoisakaan kun hänet näin. Ja sitäpaitsi oli Ellida jo edeltäpäin puhunut niin paljon tuosta yhtäläisyydestä. — En tiedä, kykeninkö katsomaan häneen ennakkoluulottomasti.
ARNHOLM. Niin, niin, mahdollista kyllä. Mutta entä se toinen ilmiö? Että tuska ja levottomuus valtasi hänet juuri silloin, kun tuo vieras mies oli kotimatkalla?
WANGEL. Nähkääs, — se on sekin jotain, jota hän vasta toispäivästä lähtien on alkanut kuvitella. Ei se tullut noin yht'äkkiä — jollain varmalla hetkellä — niinkuin hän nyt väittää. Mutta kun hän kuuli tuolta nuorelta Lyngstrandilta, että Johnston eli Friman — tai mikä hänen nimensä lie, — että hän oli tänne tulossa kolme vuotta sitten — maaliskuussa, — hän nähtävästi uskoo, että tuo levottomuus tarttui häneen juuri samassa kuussa.
ARNHOLM. Eikö sitten ollut niin laita?
WANGEL. Ei suinkaan. Olihan siitä merkkejä jo kauvan ennen sitäkin. Totta kyllä se puhkesi — satunnaisesti — juuri maaliskuussa kolme vuotta sitten jokseenkin valtavasti esiin —
ARNHOLM. Siis kuitenkin —!
WANGEL. Niin, mutta se on helposti selitettävissä siitä tilasta — raskaudesta, — jossa hän silloin oli.