ARNHOLM. Siis merkki merkkiä vastaan.
WANGEL (Vääntää käsiään.) Ja kun en voi häntä auttaa! Kun en tiedä mitään neuvoa! Kun en keksi mitään keinoa —!
ARNHOLM. Ettekö voisi vaihtaa asuinpaikkaa, muuttaa toiselle paikkakunnalle. Että hän pääsisi oloihin, joissa hän paremmin viihtyisi.
WANGEL. Rakas ystävä — ettekö luule minun koettaneen sitäkin keinoa!
Olen ehdottanut, että muuttaisimme Skjoldvikiin, mutta hän ei tahdo.
ARNHOLM. Eikö sitäkään?
WANGEL. Ei, sillä hän ei luule siitä olevan mitään apua. Ja voihan hän ollakin oikeassa.
ARNHOLM. Hm, — niinko luulette?
WANGEL. Ja sitäpaitsi, — kun tarkemmin ajattelen, — en tosiaankaan tiedä, kuinka voisin sen tuuman toteuttaa. Sillä olisihan sellaiseen soppeen muuttaminen melkein rikos tyttöjä vastaan. Pitäähän heidän elää sellaisessa paikassa, jossa on edes jotain toivoa saada heidän tulevaisuutensa kerran turvatuksi.
ARNHOLM. Turvatuksi? Ajatteletteko jo sitä seikkaa?
WANGEL. Herra nähköön, — tuleehan minun sitäkin ajatella! Mutta — toiselta puolen taas — velvollisuuteni sairasta Ellida-raukkaa kohtaan —! Oh, rakas Arnholm, — minä olen tosiaankin — monessa suhteessa — kuin kahden tulen välissä!