WANGEL. Eipä niinkään. Olet uudelleen nähnyt hänet elävänä edessäsi. Ja uusi kuva varjoo tuon vanhemman, niin ettet sitä enään voi nähdä.
ELLIDA. Luuletko niin, Wangel?
WANGEL. Luulen. Ja se varjoo sinun sairaita mielikuviasikin. Siksi on hyvä, että todellisuus kerran tuli.
ELLIDA. Hyvä? Sanotko, että se on hyvä?
WANGEL. Sanon, hyvä, että se tuli, — siitä voi tulla sinun parannuksesi.
ELLIDA (Istuu sohvaan.) Wangel, — tule ja istu tänne viereeni. Minä kerron sinulle kaikki ajatukseni.
WANGEL. Niin, tee se, rakas Ellida. (Istuu tuolille pöydän toiselle puolen.)
ELLIDA. Oli oikeastaan suuri onnettomuus — meille kummallekin — että juuri me jouduimme yhteen.
WANGEL (Säpsähtää.) Mitä sinä sanot!
ELLIDA. Niin. Onnettomuus se oli. Ja ymmärtäähän sen helposti. Eihän siitä voinut syntyä muuta kuin onnettomuutta. Siitä millä tavoin me jouduimme yhteen.