WANGEL. Mitä pahaa siinä sitten oli —?
ELLIDA. Kuule Wangel, — turhaan me kauvemmin valehtelemme itsellemme ja — toisillemme.
WANGEL. Valehtelemmeko me, sanotko niin!
ELLIDA. Niin me valehtelemme. Tai ainakin me peitämme totuuden toisiltamme. Sillä totuus — puhdas — väärentämätön totuus — on kuitenkin se — että sinä tulit sinne meille ja — ja ostit minut.
WANGEL. Ostit —! — Sanotko sinä — ostit!
ELLIDA. Oh, enhän minä ollut rahtuakaan sinua parempi. Minä suostuin kauppaan. Myin itseni.
WANGEL (Katsoo häneen tuskallisesti.) Ellida, — voitko todellakin puhua tuolla tavalla?
ELLIDA. Muuta sanaa siitä ei voi käyttää! Kauppa se oli! Sinä et enään kestänyt yksinäisyyttä kodissasi. Noudit itsellesi uuden vaimon —
WANGEL. Ja uuden äidin lapsilleni, Ellida.
ELLIDA. Ehkä sitäkin — noin muun ohella. Vaikka — sinä et vähääkään tiennyt, olisiko minusta äidiksi. Olithan vaan nähnyt minut — ja puhunut kanssani pari kertaa. Sitten syttyi sinussa halu minuun ja sinä —