WANGEL. Niin, sano sinä sitä vaan miksi tahdot.
ELLIDA. Ja minä puolestani —. Minä olin avuton ja neuvoton ja ihan yksin maailmassa. Olihan luonnollista, että minä suostuin — kun sinä tarjosit minulle elinkautisen toimeentulon.
WANGEL. Minä en ajatellut toimeentuloasi, rakas Ellida. Minä kysyin sinulta rehellisesti tahdoitko minun ja lasteni kanssa jakaa sen vähän, jota omakseni sanon.
ELLIDA. Niin, sinä kysyit. Mutta minun ei olisi kuitenkaan pitänyt suostua! Ei mistään hinnasta minun olisi pitänyt suostua. Minun ei olisi pitänyt myydä itseäni! Ennemmin ryhtyä halvimpaankin työhön — tyytyä kurjimpaankin elämään vapaaehtoisesti — ja omin ehdoin.
WANGEL (Nousee.) Ovatko siis ne viisi, kuusi vuotta, jotka olemme yhdessä eläneet, olleet sinulle ihan arvottomat.
ELLIDA. Oi, älä suinkaan niin luule, Wangel! Minun on ollut sinun luonasi niin hyvä olla kuin suinkin voi toivoa. Mutta minä en tullut sinun kotiisi vapaaehtoisesti. Se on pääasia.
WANGEL (Katsoo häneen.) Et — vapaaehtoisesti!
ELLIDA. En. Minä en lähtenyt kanssasi vapaaehtoisesti.
WANGEL (Hillitysti.) Ah — nyt muistan — tuon eilisen sanan.
ELLIDA. Siinä sanassa on kaikki kätkettynä. Se on luonut minulle valoa pimeyteeni. Ja siksi minä sen nyt huomaankin.