BOLETTE (Äkkiä keskeyttäen.) Äiti on uimassa. —
WANGEL (Katsoo ystävällisesti Boletteen ja taputtaa häntä päähän. Sanoo sitten verkalleen:) Kuulkaa nyt, tyttöseni, — aiotteko pitää tämmöistä juhlaa koko päivän? — Ja lipun liehumassa myös koko päivän?
HILDE. Sehän on tietty, isäkulta.
WANGEL. Hm, — kyllä, kyllä niin. Mutta näettekös —
BOLETTE (Iskee silmää ja nyökäyttää hänelle.) Ymmärräthän, että tämä kaikki on opettaja Arnholmin tähden. Kun niin hyvä ystävä tulee pitkästä aikaa meitä tervehtimään, niin — —
HILDE (Hymyilee ja ravistelee häntä.) Niin, ajatteles, isä. Olihan hän
Boletten opettaja aikoinaan.
WANGEL´(Puolittain hymyillen.) Niin, te molemmat olette aika veitikoita, te. — No, hyvä Jumala, — onhan niin luonnollista, että kunnioitamme vainajan muistoa. Mutta kuitenkin. Kas tuossa, Hilde, (antaa matkalaukun hänelle) lennätäppäs se konttoriin. — Ei, lapseni, — minä en pidä tästä. Tästä tavasta tarkoitan. Että me joka vuosi näin —. Vaan — mitäpä se puhuen paranee! Emmehän voi toisin tehdä.
HILDE (Aikoo viedä matkalaukun puutarhan lävitse vasemmalle, seisahtuu, kääntyy ja osoittaa kädellään.) Katsokaa, tuolta tulee eräs herrasmies. Se on varmaankin yliopettaja.
BOLETTE (Katsoo sinnepäin.) Tuoko? (Nauraa.) No, oletpa sinä soma. —
Tuo vanha herrasmieskö olisi Arnholm!
WANGEL. Odottakaas vähä, lapset. No, totta toisen kerran, eikö se sittekin ole hän? — Ihan varmaan, hän se on kuin onkin.