BOLETTE (Tuijottaa hämmästyneenä sinnepäin.) Niin, Herra nähköön, johan minäkin sen huomaan! (Yliopettaja Arnholm hienossa kävelypuvussa, kultasankasine silmälasineen ja hoikka keppi kädessään, tulee vasemmalta. Näyttää hieman rasittuneelta, katsoo puutarhaan, tervehtii ystävällisesti ja tulee portista sisään.)
WANGEL. Tervetulon, rakas yliopettaja! Sydämellisesti tervetullut vanhoille valkamille jälleen!
ARNHOLM. Kiitoksia, tohtori Wangel! Tuhansia kiitoksia.
(Kättelevät toisiaan ja menevät yhdessä puutarhan lävitse.)
ARNHOLM. Ia tuossa ovat lapset! (Ojentaa heille kätensä ja katsoo heitä.) Tuskinpa olisin heitä enää tuntenutkaan.
WANGEL. Sen kyllä uskon.
ARNHOLM. No — ehkä sentään Boletten — Niin, Boletten, olisin kumminkin tuntenut.
WANGEL. Tuskinpa vaan. Ja siitähän onkin jo kahdeksan, yhdeksän vuotta, kun hänet viimeksi näitte. Niin, niin, täällä on paljon muuttunut siitä ajasta.
ARNHOLM (Katsoo ympärilleen.) Noh, eipä pahoin. Lukuunottamatta tietysti että puut ovat kasvaneet koko joukon — ja tuohon on istutettu lehtimaja —
WANGEL. No, en tarkoita noita ulkonaisia —