BOLETTE (Nuhtelevasti.) Ja sitten te kuitenkin hennotte uskotella minulle, että —
ARNHOLM. Sitä en suinkaan ole tehnyt, rakas Bolette. Teistä itsestänne kokonaan riippuu pääsettekö vai ette ulos maailmaan.
BOLETTE. Minkä sanotte minusta riippuvan?
ARNHOLM. Pääsettekö maailmaan. Pääsettekö oppimaan kaikkea sitä, johon teillä on luontainen halu. Saatteko osanne kaikesta siitä, jota täällä kotona kaipaatte. Saatteko elää elämänne onnellisemmissa oloissa, Bolette. Mitä siihen sanotte?
BOLETTE (Lyö kätensä yhteen.) Oi, hyvä Jumala —! Mutta sehän on aivan mahdotonta, se mitä sanotte. Kun isä ei voi eikä tahdo, niin —. Sillä eihän minulla ole ketään muuta maailmassa, johon voisin turvautua.
ARNHOLM. Ettekö voisi taipua ottamaan apua vanhal — entiseltä opettajaltanne?
BOLETTE. Teiltä, herra Arnholm! Tahtoisitteko te todellakin —?
ARNHOLM. Auttaa teitä? Tahtoisin, sydämestäni. Kaikin tavoin. Siihen voitte luottaa — suostutteko siis? Mitä? Suostutteko siihen?
BOLETTE. Suostunko! Päästä pois, — nähdä maailmaa, — oppia jotakin perinpohjin! Kaikki se mikä minusta aina on näyttänyt suurelta, ihanalta mahdottomuudelta —!
ARNHOLM. Niin, kaikki se voi nyt muuttua teille todellisuudeksi. Jos vaan itse tahdotte.