BOLETTE. Ja kaikkeen tähän onneen te tahdotte minut auttaa! Oh, ei, — mutta sanokaapas — voinko minä ottaa vastaan sellaista uhrausta vieraalta ihmiseltä?
ARNHOLM. Minulta voitte sen huoleti ottaa vastaan, Bolette. Minulta voitte ottaa vastaan mitä tahansa.
BOLETTE (Tarttuu hänen käsiinsä.) Niin, melkein minustakin tuntuu, että voisin! En tiedä, mistä se tulee, mutta — (Huudahtaa.) Oi, nyt minä voisin yhtä haavaa nauraa ja itkeä ilosta! Onnesta! Oi, — saanhan siis kuitenkin elää, elää. Aloin jo pelätä, että hukkaisin koko elämäni.
ARNHOLM. Sitä teidän ei tarvitse surra, rakas Bolette. Mutta nyt tulee teidän sanoa minulle aivan suoraan — onko mitään — mitään, joka sitoo teitä tänne?
BOLETTE. Sitoo minua? Ei, ei mitään.
ARNHOLM. Ei kerrassaan mitään?
BOLETTE. Ei, ei minkäänlaista. Niin, tosin — isä kyllä sitoo tavallansa. Ja Hilde myöskin.
ARNHOLM. No, — isästänne teidän kuitenkin täytyy joskus erota. Ja tuleehan Hildekin kerran kulkemaan omaa tietänsä elämässä. Tämä on siis vaan ajan kysymys. Ei muuta. Eikö siis mikään muu side teitä pidätä, Bolette? Ei minkäänlainen suhde.
BOLETTE. Ei, ei mikään! Sen puolesta voin hyvin matkustaa, vaikka minne tahansa.
ARNHOLM. No, koska niin on laita, rakas Bolette, — niin sitten saatte matkustaa minun kanssani.