BOLETTE. Mutta ette suinkaan tarkoita täyttä totta sillä mitä sanotte, herra Arnholm! (Katsoo häneen.) Tai — Jos kumminkin —. Sitäkö tarkoititte — kun tarjouduitte tekemään niin paljon minun hyväkseni?
ARNHOLM. Kuulkaa minua, Bolette. Tämä on teille niin odottamatonta, huomaan —
BOLETTE. Niin, kuinka semmoinen tarjous — teidän puoleltanne — voisi muuta — kuin hämmästyttää minua!
ARNHOLM. Olette ehkä oikeassa. Ettehän tiennyt — ette voinut tietää, että teidän tähtenne minä tänne tulin.
BOLETTE. Minun — minunko tähteni te olette tullut tänne?
ARNHOLM. Niin, niin tulin, Bolette. Keväällä sain kirjeen isältänne. Ja siinä oli eräs lause, joka sai minut siihen luuloon — hm — että te muistelitte entistä opettajaanne lämpimämmin kuin vanhaa ystävää.
BOLETTE. Kuinka isä voi mennä semmoista kirjoittamaan?
ARNHOLM. Hän ei ollutkaan sitä tarkoittanut. Mutta minä rupesin sen johdosta haaveksimaan, että täällä muuan nuori tyttö kaipasi minua — Ei, älkää keskeyttäkö, rakas Bolette! Ja, — näettekö, kun mies minun tavoin on jättänyt varsinaiset nuoruutensa päivät taakseen, silloin tekee sellainen usko — tai kuvittelu — uskomattoman syvän vaikutuksen. Minussa heräsi lämmin kiitollinen kiintymys teihin. Minun täytyi matkustaa luoksenne. Nähdä teidät jälleen. Sanoa teille, että tunsin teitä kohtaan samoja tunteita, kun luulottelin teissä olevan minua kohtaan.
BOLETTE. Mutta nyt te tiedätte, että niin ei olekkaan! Että olette erehtynyt!
ARNHOLM. Siitä ei ole apua, Bolette. Teidän kuvanne, — semmoisena kuin se on sielussani — tulee aina sitä vallitsemaan. Te ette kenties sitä käsitä. Mutta niin on asia.