BOLETTE. En koskaan olisi luullut, että tämmöistä voisi tapahtua.
ARNHOLM. Mutta kun nyt näette, että kuitenkin voi! Mitä nyt sanotte,
Bolette? Ettekö voisi päättää — niin päättää ruveta minun vaimokseni?
BOLETTE. Voi, se tuntuu minusta niin perin mahdottomalta, herra Arnholm. Olettehan te ollut minun opettajani. En voi kuvitellakaan, että olisin jossain muussa suhteessa teihin.
ARNHOLM. Niin, niin, — koska se teistä kerran on niin mahdotonta — jää suhteemme siis entiselleen, rakas Bolette.
BOLETTE. Mitenkä tarkoitatte?
ARNHOLM. Minä pysyn tietysti sittenkin tarjouksessani. Minä olen pitävä huolta siitä, että pääsette täältä pois ja saatte nähdä maailmaa. Saatte oppia sitä, mihin teillä on enin halua. Saatte elää riippumattomissa oloissa. Myöhemminkin tulen huolehtimaan teidän toimeentulostanne. Sillä minussa teillä on aina hyvä, uskollinen, luotettava ystävä. Olkaa varma siitä!
BOLETTE. Mutta hyvänen aika, — herra Arnholm — onhan se kaikki nyt mahdotonta.
ARNHOLM. Onko sekin mahdotonta?
BOLETTE. Ymmärrättehän sen itsekin! Sen jälkeen, mitä minulle sanoitte, — ja sen vastauksen jälkeen, jonka teille annoin. — Voittehan itsekin käsittää, että nyt minun on mahdoton ottaa teiltä niin äärettömän paljon! En mitään, yhtään mitään voi teiltä ottaa vastaan. En koskaan tämän jälestä!
ARNHOLM. Tahdotteko siis ennemmin jäädä kotiin ja hukata elämänne?