BOLETTE. Oi, on niin kauhean tuskallista sitä ajatella!
ARNHOLM. Heitätte siis kaiken toivonne päästä näkemään maailmaa.
Heitätte siis kaiken sen, jonka saavuttamista täällä olette uneksinut.
Tietäen, että maailmassa on niin äärettömän paljon elettävää — ette
kuitenkaan tahdo päästä sitä elämään? Ajatelkaa tarkoin, Bolette.
BOLETTE. Niin, niin — tuo kaikki on totta, herra Arnholm.
ARNHOLM. Ja sitten, kun teidän isänne kerran on poissa — olette ehkä avuttomana ja yksin maailmassa. Tai kenties täytyy teidän mennä miehelle, — jota kohtaan — mahdollisesti — ette myöskään tunne rakkautta.
BOLETTE. Oi niin, — huomaan kyllä, kuinka totta kaikki, — kaikki on, mitä sanotte. Mutta kuitenkin —! Tai ehkä sittenkin —?
ARNHOLM (Nopeasti.) No!
BOLETTE (Katsoo epätietoisena häneen.) Ehkei se sentään oiisi niin mahdotonta. —
ARNHOLM. Mikä, Bolette!
BOLETTE. Tehdä sittenkin niin, — suostua siihen, — siihen, — mitä minulle ehdotitte.
ARNHOLM. Tarkoitatteko, että te kenties kuitenkin voisitte suostua —?
Että te ainakin suotte minulle ilon auttaa teitä uskollisena ystävänä.