HILDE. Silloin te itse olette varmaankin se, jota hänen pitää ajatella!
LYNGSTRAND. Voihan olla niin.
HILDE. Onko hän luvannut sen teille?
LYNGSTRAND. Niin ajatelkaas — hän on sen luvannut! Mutta älkää vain ilmaisko hänelle, että tiedätte siitä.
HILDE. Siitä taivas minut varjelkoon. Minä olen vaiti kuin hauta.
LYNGSTRAND. Eikö hän ole kovin hyvä minua kohtaan!
HILDE. Ja kun te sitten palaatte kotiin, — menettekö sitten kihloihin hänen kanssaan? Ja naitteko hänet myös?
LYNGSTRAND. Ei, se ei sovi oikein minun suunnitelmiini. Sillä minä en uskalla ajatella naimista ensi vuosina. Ja kun minä vihdoin pääsen niin pitkälle, on Bolette jo käynyt melkein hiukan liian vanhaksi minulle, luulisin.
HILDE. Mutta sentään te tahdotte, että hänen pitää täällä ajatella teitä?
LYNGSTRAND. Niin, sillä se olisi niin hyödyllistä minulle. Minun taiteelleni — ymmärrättekö. Ja hänhän voi sen niin helposti tehdä, hän, jolla ei itsellään ole mitään elämäntehtävää. — Mutta hyvä hän on joka tapauksessa.