HILDE. Luuletteko, että te voitte paremmin työskennellä, kun tiedätte, että Bolette täällä ajattelee teitä?
LYNGSTRAND. Niin, siltä minusta tuntuu. Sillä nähkääs, kun tietää, että jossain maailmassa on nuori, hieno ja vaitelias nainen, joka kulkee hiljaisissa unelmissa, muistellen jotakuta —. Sen pitäisi minusta olla niin — niin —. Minä en oikein löydä sanaa, jolla sen ilmaisisin.
HILDE. Tarkoitatteko ehkä — jännittävää?
LYNGSTRAND. Jännittävää? Meneehän se. Jännittävää minä tarkoitan. Tahi jotain samantapaista. (Katsoo hetken Hildeen.) Te olette niin älykäs, neiti Hilde, niin kovin älykäs. Kun minä palaan kotiin, olette te suunnilleen samanikäinen kuin teidän sisarenne nyt! Ehkä te olette samannäköinenkin, kuin sisarenne nyt. Ja ehkä teillä on sama mielikin kuin hänellä nyt. Että te olette niinkuin oma itsenne ja hän yht'aikaa — yhdessä olennossa, niin sanoakseni.
HILDE. Tahtoisitteko että olisi niin?
LYNGSTRAND. En oikein tiedä. Niin, luulenpa melkein, että tahtoisin. Mutta nyt — tänä kesänä — tahdon mieluimmin että olette vain oma itsenne. Ja juuri semmoinen kuin olette.
HILDE. Pidättekö minusta enin tämmöisenä?
LYNGSTRAND. Pidän, minä pidän teistä niin kovin tuommoisena.
HILDE. Hm, — sanokaapas, te, joka olette taiteilija, — onko teistä hyvä, että minä aina käyn vaaleassa kesäpuvussa?
LYNGSTRAND On, se on minusta hyvä.