ARNHOLM. Eikö vaimonne ole kotona tänään?
WANGEL. Kyllä kai hän kohta tulee. Hän on uimatiellään. Niin, hän käy uimassa joka päivä tähän aikaan. Oli ilma millainen tahansa.
ARNHOLM. Onko hän sairas?
WANGEL. No, ei juuri sairaskaan. Vaikka onkin ollut kovin hermostunut näinä viime vuosina. Tarkoitan, aina silloin tällöin. Enkä ole päässyt selville, mikä häntä oikeastaan vaivaa. Mutta meressä-olo, se on hänelle suorastaan elämänehto. Hän ei viihdy maalla.
ARNHOLM. Sen muistan vielä niiltä ajoin.
WANGEL (Tuskin huomattavasti hymyillen.) Niin tehän tunsitte Ellidan jo silloin, kun olitte opettajana Skjoldvikissä.
ARNHOLM. Tunsin. Hän kävi usein pappilassa. Ja sitäpaitse tapasin hänet aina kun kävin majakassa hänen isänsä luona.
WANGEL. Se aika tuolla meren ääressä on painanut häneen leimansa. Tämän puolen ihmiset eivät suorastaan käsitä häntä. Ne sanovatkin häntä "merenneidoksi".
ARNHOLM. Todellakin?
WANGEL. Niin. Ja juuri sentähden. — Puhukaa nyt hänen kanssaan noista vanhoista ajoista, rakas Arnholm. Se vaikuttaisi häneen niin erinomaisen hyvää.