ARNHOLM (Katsoo epäillen häneen.) Onko teillä todella syytä siihen luuloon?
WANGEL. On niinkin.
ELLIDAN ÄÄNI (Kuuluu oikealta puutarhasta.) Oletko siellä, Wangel?
WANGEL (Nousten.) Olen, kultaseni.
(Rouva Ellida Wangel tulee lehtimajan luona olevain puiden välitse, suuri leveä huivi hartioilla ja märät hiukset hajallaan olkapäillä. Yliopettaja Arnholm nousee.)
WANGEL (Hymyilee ja ojentaa kätensä häntä kohti.) Kas tässähän tulee meidän merenneitomme!
ELLIDA (Kiirehtii rappusia ylös ja tarttuu hänen käsiinsä.) Jumalan kiitos, että näen sinut jälleen! Koska sinä tulit?
WANGEL. Vast'ikään. Hetkinen sitten. (Osoittaa Arnholmia.) Mutta etkö tervehdi vanhaa tuttavaamme?
ELLIDA (Ojentaa Arnholmille kätensä.) No siinähän te vihdoinkin olette!
Tervetuloa! Ja anteeksi, etten ollut kotosalla. —
ARNHOLM. Oh, ei mitään. Älkää välittäkö minusta. —