ARNHOLM. Niin, niille paikoin. Mutta kun muistelen teitä niiltä ajoin, jolloin asuitte siellä majakassa pakanatyttönä, niinkuin vanha pastorimme sanoi, koska isänne hänen mielestään oli antanut teille laivanimen tavallisen kristillisen ristimänimen sijaan —
ELLIDA. Niin, entä sitten?
ARNHOLM. Silloin en ikinä olisi uskonut, että kerran tapaisin teidät täällä rouva Wangelina.
ELLIDA. Ei, silloinhan ei Wangel ollut vielä, — silloin eli vielä tyttöjen ensimäinen äiti. Heidän oikea äitinsä, tarkoitan. —
ARNHOLM. Niin, niin. Mutta vaikkei niin olisi ollutkaan. — Vaikka Wangel olisikin ollut vapaa kuin lintu, niin en ikänä olisi saanut päähäni, että teistä molemmista tulisi aviopari.
ELLIDA. En minä liioin. En kuuna päivänä — siihen aikaan.
ARNHOLM. Onhan Wangel hyvä. Niin rehellinen hän on. Niin sydämellisen hyväntahtoinen kaikkia kohtaan —
ELLIDA (Lämpimästi ja sydämellisesti.) Se on totta. Niin hän on!
ARNHOLM. — mutta minusta te olette kuitenkin niin kokonaan erilaiset.
Te olette niin kaukana toisistanne kuin taivas maasta.
ELLIDA. Niin —, sekin on totta.