ARNHOLM. Mutta miten Herran nimessä siis saattoi käydä näin?
ELLIDA. Oh, rakas Arnholm, älkää kysykö sitä minulta. En kuitenkaan voisi sitä teille selittää, ja jos voisinkin, niin ette koskaan käsittäisi siitä rahtuakaan.
ARNHOLM. Hm. — (Vähän hiljemmin.) Oletteko uskonut miehellenne jotain minua koskevaa? Tarkoitan tietysti tuota turhaa yritystä — johon kerran annoin herkkäuskoisuuteni vietellä itseni.
ELLIDA. En. Kuinka sitä epäilettekään! En ole maininnut sanallakaan siitä, mitä tarkoitatte.
ARNHOLM. Sepä hyvä. Minusta vaan tuntui hiukan kiusalliselta ajatellessani, että —
ELLIDA. Olkaa huoleti. Miehelleni olen vaan kertonut, niinkuin totta onkin, että minä pidin teistä paljon ja että te silloin olitte paras ja uskollisin ystäväni.
ARNHOLM. Kiitoksia siitä. Vaan sanokaapas — miksi ette kertaakaan kirjoittanut minulle sen jälkeen, kun lähdin sieltä?
ELLIDA. Minä arvelin, että teistä tuntuisi tuskalliselta saada kirjeitä henkilöltä, joka — joka ei voinut toteuttaa toiveitanne. Sehän olisi ollut vain kiusallisten muistojen herättämistä ja sitä en tahtonut.
ARNHOLM. Hm. — Niin, niin, siinä voitte olla oikeassa.
ELLIDA. Mutta miksi ette itse koskaan kirjoittanut?