ARNHOLM (Katsoo häneen ja hymyilee puoleksi nuhtelevasti.) Kuinka? Minäkö olisin alottanut? Tehnyt itseni epäluulonalaiseksi? Olisitte voinut vielä uskoa, että yritän jotain uutta keinoa. Ja sellaisen jyrkän vastauksen jälkeen?
ELLIDA. Niin, niin. Kyllähän minä senkin ymmärrän. — Ettekö enää sen jälkeen ole ajatellut jotain naista?
ARNHOLM. En koskaan. Minä olen pysynyt muistoilleni uskollisena.
ELLIDA (Puoleksi leikillä.) Oh, heittäkää vanhat, surulliset muistot.
Minusta teidän pitäisi nyt vaan pyrkiä onnelliseen avioliittoon.
ARNHOLM. Sen pitäisi tapahtua sangen pian. Sillä muistakaa, rouva
Wangel, — minä olen jo, häpeä sanoa, täyttänyt seitsemänneljättä.
ELLIDA. No niin, sitä suurempi syy kiirehtiä. (Vaikenee hetkeksi. Sanoo senjätkeen vakavasti ja hillityllä äänellä.) Mutta kuulkaa, rakas Arnholm, — nyt ilmoitan teille erään asian, jota en silloin olisi saanut sanotuksi edes henkeni kaupalla.
ARNHOLM. Ja mikä se on?
ELLIDA. Silloin kun te teitte — tuon turhan yrityksen, kuten itse sanoitte — silloin en voinut vastata teille toisin kuin vastasin.
ARNHOLM. Sen tiedän. Teillä oli vain ystävän tunteet minua kohtaan.
Tiedän sen kyllä.
ELLIDA. Vaan te ette tiedä, että sieluni ja kaikki ajatukseni olivat sillä kertaa kiintyneet toiseen.