ARNHOLM. Silloin?
ELLIDA. Niin, juuri silloin.
ARNHOLM. Vaan sehän on mahdotonta. Te erehdytte ajasta. Tuskin te silloin vielä tunsittekaan Wangelia.
ELLIDA. Minä en puhu Wangelista.
ARNHOLM. Ette Wangelista? Mutta siihen aikaan, — siellä syrjäisessä Skjoldvikissä. — En muista ainoatakaan ihmistä, johon siellä olisitte voinut kiintyä.
ELLIDA. Ette, ette. Sen kyllä uskon. Sillä se kaikki olikin niin hullun mieletöntä.
ARNHOLM. Ettekö voi kertoa siitä tarkemmin.
ELLIDA. Siinähän on kylliksi, kun tiedätte, etten silloin ollut vapaa.
Ja nyt sen tiedätte.
ARNHOLM. Ja jos olisitte silloin ollut vapaa?
ELLIDA. Niin mitä?